Tarinoita teen synnystä

Heipparallaa ja oikein mukavia vuoden viimeisiä päiviä kaikille! Mun piti itse asiassa julkaista tämä postaus jo melkein pari viikkoa takaperin, mutta matkavalmisteluiden lomassa unohdin sitten viimeistellä tekstin ja niinpä se jäi luonnokseksi aina tähän päivään asti. Ennen aattoa kävimme nimittäin poikaystäväni kanssa viikon reissulla Prahassa, ja takaisin oman koneeni ääreen (lue: kirjoittamisen mahdollistavaan yksinäisyyteen) kotiuduin vasta eilen. Teeaiheinen matkapostaus (tai mahdollisesti parikin) on tulossa, kun saan muistikortillisen Prahan-kuvia raakattua, mutta sitä ennen jotain ihan muuta.

Teetä on käytetty Aasiassa lääkkeenä ja myöhemmin ihan vaan ylellisenä nautintoaineena jo pieni ikuisuus. Ihan tarkkaa, luotettavaa historiatietoa siitä, koska teelehtien pureskelun rinnalle tuli teejuoma ja sen nauttiminen ei kai ole, mutta kuten arvata saattaa, perinteisillä teemailla Kiinalla ja Japanilla (monilla muillakin toki) on lukuisia taruja, legendoja ja kertomuksia teestä ja sen historiasta. Tein pientä tiedonhakua ja kokosin joitakin tarinoita teejuoman synnystä tähän postaukseen.

Ehkä tunnetuin teen syntyperää selittävä tarina kertoo kiinalaisesta tarukeisarista nimeltä Shennong. Joissakin versioissa hänet nimetään myös kiinalaisen lääketieteen isäksi, joka testaili kansansa puolesta luonnon antimien soveltuvuutta ihmisravinnoksi. Hänellä kun oli läpinäkyvä vatsa, jonka kautta oli mahdollista tarkkailla popsittujen ainesten vaikutuksia elimistössä. Ja myrkytyksiähän moisesta leikistä seurasi, kuulemma pahimmillaan kymmeniä kertoja päivässä. Kiinalaisten mukaan vuonna 2737 eaa. kävi niin, että Shennong keitteli vettä, sopivasti juuri teepuun alla, ja tuulenpuuska lennätti muutaman lehden kiehuvaan veteen. Siitä muodostui juoma, joka tuoksui keisarin mielestä miellyttävältä ja maistelun jälkeen osoittautui vielä virkistäväksikin. Auttoipa se sitten myrkytystiloihinkin, tosin ei sekään ihan kaikkeen tepsinyt: keisarin kohtaloksi koitui supermyrkyllisen tuhatjalkaisen maistelu.

Jos edellinen kuulostikin epäuskottavalta, niin pistetään vielä paremmaksi. Japanilainen tarina nimittäin kertoo teen syntyneen aika paljon...noh, brutaalimmalla tavalla, jos näin voidaan sanoa. Kertomuksen päähenkilönä on buddhalainen munkki, joissakin tarinoissa jopa niinkin arvostettu hahmo kuin chan- eli zen-koulukunnan perustajana pidetty Bodhidharma. Hän päätti omistaa seitsemän vuotta elämästään vain ja ainoastaan meditointiin ja rukoukseen - ja siis ihan tosiaan seitsemän vuotta ja joka sekunti: nukahtaa ei sopinut. Paitsi että viiden vuoden kuluttua se unikin ihan väkisin sitten tuli (ylläri), mistä munkki syvästi järkyttyi ja päätti kurittaa itseään veistelemällä silmäluomensa irti. Viskattuaan luomet maahan hän huomasi niiden muuttuneen teenlehdiksi - toisissa versioissa suoraan teentaimiksi - joiden pureskelu tai valmistaminen juomaksi sai munkin tuntemaan olonsa pirteämmäksi. Ja taas jaksoi valvoa.

Sitten on toki olemassa paljon simppelimpikin versio. Siinä aivan tavallinen kiinalainen mies nimeltään Shien Non Shei käppäili pitkin kylänraittia, jostakin kumman syystä ilmeisesti suu ammollaan, sillä tarun mukaan hän tuli vahingossa maistaneeksi teepuun lehtiä. No joo, tarkemmin ottaen hänen kengälleen kuulemma leijaili teenlehti, ja jonkun version mukaan tämä tapahtui vuoristossa vaellellessa, ja mukana oli miehen koko perhe. Janoinen Shien Non Shei puristeli lehteä ja maistoi siitä valunutta mehua. Se maistui kitkerältä, mistä mies päätteli, että se voisi olla hyvinkin terveellinen ja lääkkeeksi sopiva aine, ja keitteli lehtiä vedessä teejuomaksi.

Mun suosikkini on näistä on tuo viimeinen, ehkä kahta muuta vähemmän tunnettu tarina, lähinnä siksi, että Shien Non Shei vaikuttaa sen perusteella minusta jotenkin hellyttävältä tapaukselta. Legendojen päähenkilöiden uskomaton itsesuojeluvaiston puute on suorastaan viihdyttävää. En mä nyt välttämättä lähtisi itse janoani sammuttamaan ensimmäisellä lehdellä, joka tossulleni sattuu tipahtamaan. Mun tuurillani kyseessä olisi joku ultratappava myrkkypuska, mutta onneksi tälle kaverille kävi legendassa paremmin.

Löysittekö te oman suosikkitarinanne vai onko lempilegendanne teen synnystä jokin ihan muu?

Teearvostelu: Forsman Mate Mansikka-Granaattiomena

Tiedän tietäväni teestä todennäköisesti aika paljon enemmän kuin keskiverto suomalainen. Siis teestä: haudukkeita eli teepensaan lehtiä sisältämättömiä "teejuomia" käytän loppujen lopuksi aika vähän. Enkä mä siltikään mikään asiantuntija ole; paljon on vielä opittavaa ja maistettavaa. Mate oli yksi sellainen, josta tiesin toki jotakin, mutta jota en ennen blogin perustamista ollut vielä ehtinyt maistaa. Karmeasta Lipton-kokeilustani karaistuneena tuumin, että ei se ainakaan sitä moskaa hirvittävämmältä voi maistua, ja niinpä kävin sitten hakemassa pussin Forsmanin Mate-hauduketta. Tosin maustettuna, ihan vaan varmuuden vuoksi.

Mate (tai maté tai yerba maté) on Argentiinan kansallisjuoma. Oikeastaan mate tarkoittaa alunperin kai kurpitsaa, josta juomalle valmistettiin muinoin astia. Kasvi, jonka lehdistä juoma uutetaan, on nimeltään yerba. Perinteinen tapa juoda matea on varsin sosiaalinen: seurueella on yksi yhteinen kuppi, josta kukin imee vuorollaan juomaa yhteisellä pillillä, bombillalla. Joidenkin mielestä rituaali kuulostaa tietenkin epähygieeniseltä ja sivistymättömältä. Itsehän laittaisin näiden arvostelijoiden asemassa suuta soukemmalle, ennen kuin joku ehtii muistuttaa, miten Suomessa on käyty tanssilavan takana ottamassa huikkaa yhteisestä taskumatista. Siinä voidaan sitten keskustella sivistyneisyydestä, kun argentiinalainen nauttii rauhassa mateaan ja suomalainen esittää jotakin valssin ja jenkan sekoitusta muistuttavaa koreografiaa tanssilavan keskisalkoa vasten.

PERUSTIEDOT

Mitä: Mate-hauduke mansikka- ja granaattiomenaöljyllä, mansikan paloilla ja ruusun terälehdillä maustettuna

Mistä: Punnitse&Säästä, mahdollisesti myös muut ekokaupat ja hyvällä tuurilla Forsmania myyvät marketit

Hintahaarukka: 2-4 € / 60 g

Matea pidetään jonkinlaisena superjuomana. Sen lisäksi, että siinä on reippaasti kofeiinia, sen sanotaan sisältävän paljon antioksidantteja, lisäävän kylläisyyden tunnetta ja jopa parantavan mielenterveyttä. Onpa joku sanonut sen toimivan lääkkeenä siihen olotilaan, joka taskumattinsa itsekseen tyhjentäneellä suomalaisella todennäköisesti on seuraavana aamuna. Kofeiinin määrä on pienempi kuin kahvissa, mutta suurempi kuin teessä. Teen kofeiinin tavoin maten kofeiini vaikuttaa kuitenkin hitaammin: piristävä vaikutus ei tule kahvimaisena "piikkinä", vaan hitaammin ja lempeämmin. Tämä tosin perustuu lukemaani, eikä omaan kokemukseeni, koska inhoan kahvin hajuakin, enkä ole sitä koskaan pientä maistamista enempää juonut. 

En tiennyt olevani erityisen herkkä kofeiinille (olen mä ihan hyvin Red Bullistakin joskus selvinnyt), mutta ensimmäisen mate-kupilliseni jälkeen minä 22-vee vanhuskin ymmärsin ehkä hiukan paremmin, mitä on tämä energiajuomia litkivien ipanoiden rakastama pärinä. Enkä ole ihan varma, pidänkö sitä hyvänä vai huonona asiana - noin niin kuin nuorison kanssa työskentelevien aikuisten kannalta. Aikuisena ihmisenä minä pystyn kyllä kanavoimaan ylimääräisen energiani johonkin hyödylliseen, mutta äänenmurrostaan vielä odottelevasta Eetu-Anselmista en menisi takuuseen.

Mate näyttää kuivana lähinnä pieneksi rouhitulta vihreältä teeltä. Ja mukiinhan niitä lehtiä sitten päätyi, koska mikään teepallo ei ole niin tiivis, että pitäisi tuota purua sisällään. Seuraavalla kerralla harkitsen vakavasti haudutuspussia. Koska ostin maustetun tuotteen, päällimmäinen tuoksu on makea, muttei mielestäni keinotekoisen oloinen mansikan ja granaattiomenan sekoitus. Mukana on kuulemma myös ruusun terälehtiä, mutta niiden olemassaoloa en olisi kyllä tiennyt millään, ellei pussin kyljessä olisi asiasta mainittu. Mukissakin mate-juoma muistuttaa vihreää teetä, ollen tosin ehkä vähän kirkkaamman sävyistä.

Sanovat, että mate on kahvinjuojille helppo juoma, koska se on kitkerää. En mä sellaista havainnut, joskin asiaan saattaa vaikuttaa se, että teen tavoin pihdeistä haudutettu mate on vähän eri juttu kuin perinteisesti pillillä ryystetty versio. Kyse voi olla myös tottumuksesta, koska tykkään hauduttaa teetäni pitkään ja silloin mukaan tulee toisinaan myös pieni kitkeryys. Mukana olevat makuaineetkin varmaan vähän pyöristävät maten ominaismakua, joskin olin havaitsevinani jälkimaussa lempeää karvautta (voiko näin edes sanoa? :D), jota en ennen ole maistanut. Kokonaisuutena mä en osaa sanoa tästä oikein mitään. Ei se pahaa ollut, kyllä sitä juo. Mutta jokin siinä jäi vähän mitäänsanomattomaksi ja juoman jälkeen suussa on sellainen jännä, tahmean kuivakka tunne. Liekö syynä sitten kokemattomuuteni maten kanssa.

TUOMIO

Plussat: Sopivan hintainen pakkaus maten kokeiluun, ei esanssiset makuaineet 

Miinukset: Vähän mitäänsanomaton maku, kofeiinipitoisena ei sovi kaikille

Ostaisinko uudestaan: Pienin varauksin kyllä

Arvosana (1-5): 3

Teearvostelu: Lipton Vanilla Caramel

Ne, jotka tuntevat minut oikeassa elämässä, saattavat tietää, että minä ja Lipton emme ole ylimpiä ystäviä. Tässä taloudessa ei hirveän usein sen merkin litkuja lipitetä: ne maistuvat minusta kerta kaikkiaan karmealta. Toki olen aloittanut teenjuontini ah, niin tyypillisesti Yellow Labelista, mutta siinä vaiheessa kun uskalsin siirtyä muiden merkkien ja laatujen pariin, tuli Liptonista nopeasti inhokkini ja kysyvälle neuvon aina, että ota mieluummin jotain muuta. Se on kuitenkin todellisuutta, että Lipton on teealalla iso nimi, joten pakkohan se oli jossain vaiheessa kohdata. Olihan siitä jo ehtinyt vierähtää kolmisen vuotta, kun viimeksi ostin jotakin Lipton-merkkistä. Kaikkeen sitä ihminen ryhtyy bloginsa takia.

Vannon pyhästi, että kaikin puolin yritin suhtautua teehen positiivisesti. Ihan todella yritin. Ja toivoin kovasti, että voisin sanoa tässä postauksessa, että ei se ollut ihan niin pahaa kuin odotin. Mutta kun se oli, enkä ole edes yllättynyt. Lipton taitaa olla yksi näkyvimpiä teemainostajia Suomessa ja nämä "jälkiruokateet" tuntuvat nyt olevan se ykköstuote (jos muistatte sen mainoksen, jossa naiset pureskelevat teekuppejaan). Siksi valitsin tänään kaupassa käydessäni valikoimasta sen, joka kuulosti mielestäni vähiten yököttävältä ja valmistauduin henkisesti maistamaan sitä.

PERUSTIEDOT

Mitä: Musta tee karamelli- ja vaniljamausteilla

Mistä: Melkeinpä kaikki ruokakaupat

Hintahaarukka: 2-4 € / 20 pss

Paketti rehvastelee oikein erikseen sillä, että tässä teessä on aitoa vaniljaa. Tuumin, että ehkäpä tämä ei ole sitten ihan niin esanssista kuin odotin. Avasin laatikon ja odotin vaniljaista tuoksua - joskus kun vahvasti maustettu pussitee tuoksahtaa aromiaineilleen jo pahvipaketin ulkopuolelta haistellen. No ei muuten tässä tapauksessa. Tympeä, ei erityisen korkeaa laatua henkivä mustan teen haju oli ainoa, mitä ensimmäisillä nuuhkaisuilla sain tuotteesta irti. Pyramidipussi piti melkein tunkea sieraimeen, jotta erotin vaniljan ja karamellin. Niistäkin erotin lopulta vain jälkimmäisen, ylimakean karamellintuoksun. 

Katsoin pakkausselosteesta, että missäs se vanilja sitten on, ja siellähän sitten seisoi, että jonkin tarkemmin määrittelemättömän "aromin" (18 %) lisäksi tätä kovasti kehuttua aitoa vaniljaa löytyy teestä ruhtinaalliset 0,4 %. Ei ihme, ettei osunut nenään. Yleensähän toki kannatan sen verran mietoja mausteita, että teen maku pääsee oikeuksiinsa, mutta tässä tapauksessa toivoin vähän muuta, kun tiesin jo valmiiksi, että Liptonin tee ei parhaissakaan oikeuksissaan juuri vakuuta. Saataisiinkohan näihin joskus joku EU-direktiivi, että jos mainostat teessäsi olevan aitoa vaniljaa, se pitäisi olla myös maistettavissa ja haistettavissa tuotteestasi?

Edellinen virke jo paljastaakin, että eihän se vanilja sieltä teestä sitten maistunut. Karamelli kylläkin, ja nyt hei hyviä uutisia teetänsä sokeroiville: voitte jättää ylimääräiset sakkaroosit tästä teestä pois, jos erehdytte ostamaan. Oli meinaan hiukkasen makeaa tavaraa. Tunkkaisen makuista mustaa teetä ja äklömakeaa esanssia. Päätäni ihan oikeasti särkee tämän jälkeen. Tajuan kyllä, että jonkun mielestä on kiva juoda jotain lämmintä ja makeaa, mutta meillä on glögi ja kaakao ja oikeasti laadukkaita teelaatuja, joita voi sitten makeuttaa itse. Jos minulta kysytään, Liptonilla olisi vielä aika paljon tuotekehitystä tehtävänä ennen kuin neuvoisin ostamaan heidän tuotteitaan.

TUOMIO

Plussat: Rainforest Alliancen merkintä on ainoa plussa, jonka tälle voin antaa. 

Miinukset: Maku, haju (tai hajuttomuus), minusta aika harhaanjohtava aidon vaniljan mainostaminen

Ostaisinko uudestaan: En

Arvosana (1-5): 1